Vaakapäivä:

6.4. 88kg

13.4. 87,1kg

20.4. 87,7kg

Mitäköhän tällä kertaa syyttäisi? Tunnepuoleni haluaisi syyttää nyt päällä olevaa välivuotoa (jota on aina ovulaation aikaan), joka turvottaa ja tekee olon muutenkin kipeäksi. Pettämätön ja armoa antamaton järkipuoleni taas muistuttaa terävästi siitä, että vaikka syömiset ovatkin pysyneet kurissa, ei oluen lipittely siltikään ole hyväksi - painonkaan kannalta.

Tunnepuoleni onnettomana kysyy, että jos jää karkit ja alkoholi pois, niin mistä mä sitten voisin nauttia? Eikö elämässä saisi olla mitään nautintopahetta? Kohtuus, muistuttaa järki. Kohtuudella voi nautiskella vaikka mitä.

Pitäisi vain oppia se kohtuus. Mutta kun se tuntuu kohtuuttoman vaikealta.

Edellä olevat kirjoitukset ovat olleet siis ennen pääsiäistä. Sen jälkeen mitään kummoista ei ole tapahtunut.

Karkkihimo on pysynyt poissa. Yksi repsahdus tapahtui pääsiäisviikon keskiviikkona, kun olin yksin kotona ja kärsin kuukautiskivuista. Pääsiäisenä söin kyllä herkkuja, mutta kuten normaalit ihmiset - en ahmimalla.

Seuraava terapiaistunto on huhtikuun lopulla.

Ensimmäinen sessio takana. Koitan saada tähän mahdollisimman kattavan kuvauksen.

Jo puhelimessa terapeutti antoi itsestään jännän kuvan. Toisaalta hän kuulosti ärsyttävältä lässyttäjäsedältä, toisaalta kuitenkin lempeältä ja fiksulta. Ehdottoman asialliselta joka tapauksessa. Hän kertoi jo puhelimessa itsestään, menetelmästään, käyntien määrästä, takuustaan ja hinnoista. Mulle ei jäänyt mitään kysyttävää.

Vastaanottopaikka tuntui aluksi hieman oudolta. Hän toimii ihan tavallisessa asuinhuoneistossa Helsingin keskustassa ja tuli avaamaan alaoven täsmällisesti sovittuun aikaan. Mies oli minun mittaiseni (n. 160cm), ehkä n. 50-vuotias ja muistutti kovasti Kummelin potilas Saarista. En tiennyt itkisikö vai nauraisiko.
Hänen työhuoneensa oli kuin kliseisestä psykologin elämää kuvaavasta kirjasta. Pehmeät nojatuolit, vanhahko sohva, antiikkityyppinen sohvapöytä ja työpöytä. Nykyajalta haiskahtivat vain 80-luvulta peräisin ollut Tunturi-kuntopyörä, tv ja MikroMikko -tietokone. Olo alkoi olla koominen. Ehkä tämä olikin joku pilailujuttu?

Istuin nojatuoliin ja aloimme jutustella. Yllätyksekseni hän puhui enemmän kuin minä. Kertoi menetelmästään, antoi muutamia esimerkkitapauksia potilaistaan (hyvin yleisluontoisia toki) ja kysyi vain muutamia oleellisia kysymyksiä; kuinka vanha olen, mikä on laihdutushistoriani, onko minulla erityistä ongelmakohtaa (ne karkit...) jne.

Hän käyttää suggestomenetelmää, jossa ei ole tarkoitus vaivuttaa syvään hypnoosiin. Hän kuvasi tätä asteikolla 1-10, jossa 1 on täysin hereillä ja vireilläolotila ja 10 on se tila, johon esim. unissakävelijä vaipuu. Hän sanoi liikkuvansa asteikolla 1-8, jossa siis tietoisuuden tila säilyy ja muistan kaiken tapahtuneen. (Tässä vaiheessa olin vielä hituisen ennakkoluuloinen, mutta homma kuulosti yhä uskottavammalta.)
Terapeutti on erikoistunut nimenomaan riippuvuuksiin ja niistä tupakointiin ja painonhallintaan. Hän kertoi, että usein ylipainossa syy (tai syyt) on jossakin lapsuuden tai nuoruuden tapahtumissa. Tapahtuma voi olla hyvin pienikin ja nyt ajateltuna vieläpä hyvin vähäpätöisen kuuloinen. Esimerkkinä hän kertoi naisesta, joka suggestiossa muisti itsensä kolmevuotiaana ja sen, kuinka äiti tuli kotiin vauvan kanssa. Mustasukkaisuus ja hylätyksitulemisentunne saivat hänet syömään - ikään kuin lohdutukseksi. Hän olikin ollut lapsesta saakka lihava.

Terapeutti jatkoi kertomusta tähdentämällä tunteen merkitystä syömisessä. Järki usein tietää kuinka tulisi syödä, mutta joillakin tunne lyö järjen yli. Esim. kun menee kahvilaan, niin järki sanoo, että ota kuppi kahvia - ei leivosta. Tunne kuitenkin sanoo, että kahvihetkestä menee jokin pilalle, jos leivosta ei ota ja tilalle jää pettymyksen tunne. Tunnistin vastaavan itsestäni, vaikka kahvilaesimerkkiin en suoraan käykään. Järki sanoo, etten tarvitse bussimatkalle namia vaan vaikkapa kirja riittää. Kuitenkin tunnepuoleni minussa muistuttaa, että bussissa tilanne on pettymys, jos en ota karkkia. Näin se on ollutkin. Harvoin koen mitään voittajafiilistä.

(Nyt tulee vaikein osuus, enkä tiedä osaanko selittää tätä oikein.)
Meissä on siis neljä asiaa, jotka meitä hallitsevat. A: Järki. B: Tunne. C: Tietoinen tila. ja D: Alitajunta. Nimesimme nämä siis kirjainten mukaan ABCD. Tällä ABCD-koodilla pyrin hallitsemaan itseäni paremmin. Suggestiossa annan alitajunnalleni terapeuttiani toistaen ohjeet miten minun tulisi toimia. Puhun äänettömästi itselleni vahvistaen omaa mieltäni. Nyt alitajunnassani hallitsevat väärät tottumukset ja pyrin saamaan tilalle uudet.
Ja sitten asiaan.

Terapeutti sytytti pöydälle kynttilän. Sain ohjeen tuijottaa liekkiin ja kertoa näinkö liekin ympärillä heikon vaalean auran (ikään kuin ikoneissa se tausta). Näin. Jonkin ajan kuluttua näin liekissä myös siniset reunat. Tähän tilaan eivät pääse kaikki, mutta se ei estä menetelmää. (Kohauttelin yhä hieman kulmiani.)
Liekkiä tuijottaessani terapeutti alkoi puhumisen. Ihan sitä peruskamaa, mitä odotinkin ja mikä minun piti toistaa äänettömästi itselleni. Et tarvitse karkkia. Minun ei tee enää mieli karkkia ja suklaata, ja koen olevani niistä vapaa. Muiden karkkihetket eivät häiritse ja voin ostaa lapselleni karkkia. jne.
Homma tuntui aluksi pirun pöhköltä ja niin hypnoosikliseeltä. Mutta... Jotenkin tunsin sen alkavan vaikuttaa. Minä EN tarvitse karkkia. Ihan oikeasti. En tee sillä yhtikäs mitään.

Tämän jälkeen sain käskyn sulkea silmät. Terapeutti kertoi rauhallisella äänellä vievänsä kynttilän eteiseen ja puhaltavan sen siellä sammuksiin käryn vuoksi. Tämän tehtyään sain tehtävän muistaa, milloin viimeksi olin tuntenut todella todella voimakasta karkinhimoa. Muistin tuon tapauksen, josta kerroin tässäkin hiukan ylempänä (katkiskeitosta seuranneen karkkikohtauksen). Minun piti kuvitella eläväni kohtaus uudestaan ja nähdä sitten lintu (jostakin syystä lintuni muistutti hiukan animehenkistä korppia tms., joka oli siinä yhdessä animeleffassa, jossa se tyttö oli muuttua kissaksi. mikä se oli?). Linnun tehtävänä oli lentää menneisyyteen siihen tilanteeseen, jossa olin tuntenut samaa. Lintuni päätyi 11-vuotiaaseen minään, joka söi hullunlailla pakastemansikoita, koska meillä ei ollut muuta ruokaa isäpuolen juotua kaikki rahat (+muita yksityiskohtia).
Seuraavaksi minun piti kuvitella sieni, joka pyyhkisi tilanteen pois. Kun jälleen näin vain mustaa, minun piti antaa merkki sormea nostamalla ja palauttaa lintu takaisin siihen myöhempään ahmimiskohtaukseen ja jälleen pyyhkiä se sienellä pois.

Vastaava harjoitus tehtiin vielä kahteen kertaan, mutta eri näkökulmin. Karkkihomman jälkeen seurasi ylensyömisenmielikuva ja sen jälkeen siiderihimo. Nämän kolmen ajattelimme olevan ongelmani; makeiset, ajoittainen liikaa syöminen ja se siideri.
Tavoitteena oli poistaa kaikki mielihalut näitä kolmea kohtaan. En tarvitse niitä, en halua niitä.

Näiden kolmen jälkeen terapeutti puhui jälleen samaan tapaan kuin "kynttiläkohtauksessa", mutta olin yhä silmät kiinni. Mielitekojen poistuminen ei aiheuta minussa surua eikä pettymystä. Tunnen oloni positiiviseksi ja valoisaksi. Voimakkaaksi ja vahvaksi. jne. Tässä kohdin kävin myös uudestaan läpi ABCD-lukon. "Herääminen" tapahtui hitaasti. Terapeutti kertoi että asteikossa 0 on täysin hereillä ja 10 täydessä suggestiossa. Minun piti kuvitella tulevani kohti nollaa. Kun olin saavuttanut nollan, annoin merkin ja terapeutti pyysi avaamaan silmät.

Tämän jälkeen hän kysyi muistanko mitä äsken tapahtui ja mitä näin. Minun ei ollut pakko kertoa esim. tuota lapsuusmuistoani (terapeutin ei siis tarvitse tietää mikä se muisto on), mutta halusin sen kertoa. Se kuitenkin tunnuttiin ohittavan melko pian emmekä jääneet sitä sen kummemmin analysoimaan. Näin myös kahden muun muiston kohdalla.
En tiedä, palataanko niihin myöhemminkään vai oliko ideana vain niiden "poispyyhkiminen". Tarkoituksenahan ei siis ollut poispyyhkiä sitä muistoa, vaan sen aiheuttama tapa toimia väärin.

Tämän jälkeen istunto päättyi ja varasin uuden ajan. Sen jälkeen ehkä otamme pidemmän tauon ja varataan aika toukokuun lopulle ja katsotaan silloin mikä on jälleen tilanne.

Summa summarum:
Oloni oli juuri sellainen kuin terapeutti (vaiko minä itse itselleni) olin sanonut. Positiivinen, vahva, valoisa. Olen järjettömän hyvällä tuulella. Lähtiessäni heitin laukussa olleen light-limupullon (melkein täyden) roskiin. En hakenut kaupasta karkkia bussimatkalle eikä viikonlopuksikaan ostettu herkkuja, kun menimme yhdessä kauppaan. Ja olen silti hyvällä tuulella. Mulla on yhä pieni mieliteko karkkia kohtaan. Ikään kuin se huutaisi jostakin tynnyristä.

En tiedä kauanko tämä vaikutus kestää ja onko tästä lopullisesti toimivaksi menetelmäksi. Olin tosiaan koko ajan tietoinen siitä mitä teen ja koko systeemi oli aika kaukana siitä lavahypnoositilanteesta (herääminen ei tapahtunut sormia napsauttamalla, pääni ei nuokahtanut suggestiossa jne.).

Kysyä saa, jos jokin jäi pohdituttamaan. Kaikkea en tiedä, enkä ole ihan täysin vielä myynyt itseäni tälle asialle. Tämähän on sellainen, minkä voi tehdä itsekin, mutta koin kyllä ulkopuolisen avun tarpeelliseksi.

 

Se on ihan höpö joka leikistä suuttuu
Meillä on suvussa aina otettu asiat huumorilla. Pääasiassa olen kokenut sen hyväksi asiaksi ja se keventää kivasti ilmapiiriä. Meille ei sovi rautatanko perseessä -jäykkyys, vaan remakka meininki.
Kommenteilla, mitä minäkin olen lapsesta saakka lihavuudestani saanut, ei ole tarkoitettu pahaa tai piikiksi. Tai näin haluan uskoa. Harvalla sukuni naisista on varaakaan siihen. On vain haluttu nähdä asia huumorin valossa ja ajateltu, että se piristää ja lakkaan murehtimasta asiaa. Ei ole osattu ajatella sitä, että tässä asiassa se ei tehoakaan mun kohdalla ja että mä vahvana persoonana osaan ottaa leikin leikkinä.

Ajoittain kyseenalaistan omaa suhtautumistani vieläkin; olenko oikeasti vain turhan herkkänokkainen? Miksi lihavuus on pyhempi asia kuin sydänsurut, kuolema, Tappara-Ilves -matsi, avioero...? Kaikki menee huumorilla.

Pieni on suurta
Musta on aina yhtä omituista, kun joku ei usko sitä paljonko painan. Järjestäen aika moni pitää minua vähintään 10kg hoikempana. Aluksi pidin sitä vain kohteliaisuutena, mutta kun sitä sanovat nekin, joilla ei ole ns. tarvetta olla kohtelias. Esim. mieheni on ällistynyt. Hän ei voi käsittää, että painan enemmän kuin hän. Puhumattakaan, että olen painanut yli sata kiloa. Koko sen ajan kun olemme tunteneet, olen pyörinyt tässä samassa painossa. Osittain juuri siksi miehen on vaikea ymmärtää ahdistustani; "Kun ethän sä liho!" Häntä painoni ei siis haittaa pätkääkään. Hän myönsi, että asia voisi olla toinen, jos todellakin lihoisin ja lihoisin.

Mua ylipäätään ajatellaan varsin pienenä. Osanhan tekee jo pituus (vai lyhyys), huimat 160cm. Mies on mua 20cm pidempi ja on silminnähden otettu roolistaan pelastavana ritarina, kun kurkottelen kaupan hyllyltä jotakin. Hassu mies.

Ehkä painoni on kuitenkin levinnyt tasaisesti ympäri kehoani, vaikka pidänkin itseäni nimenomaan vyötäronympärysongelmaisena. Nyt en taas ole vähään aikaan mitannut, mutta kyllä se siinä 100-106cm:n tienoilla pyörii. Olen joskus koittanut kiristää ympärilläni olevaa mittanauhaa 80cm:n pituuteen (ei ihan onnistu) ja koko ajatus tuntuu oudolta. En hitossa pääse ikinä tuollaiseen lukuun! Johan mun sisäelimetkin rutistuvat! Puhumattakaan, että joillakin vyötäronympärys voi olla 70cm, 60cm tai sen alle!

Liikunta
Peruin tänäaamuna varaamani jumppatunnin. Olo on hitusen hutera viikonlopun rajun vatsataudin jälkeen. Samoin viime viikon spinningit jäivät. Tällä viikolla olen töissä neljänä iltana viikossa ja yhden illan olen koulussa. Liikkua kannattaisi siis aamuisin. Huoh...

Tunnen itseni niin kömpelöksi ja raskaaksi. Vihaan sitä tunnetta, kun hiki virtaa pitkin läskejäni, naama punottaa ja näytän turvonneelta sialta. Oikeastaan kammottaa, että menin valitsemaan Yliopistoliikunnan. Mä näen näillä kampuksilla vain hoikkia, pitkiä ja upeita naisia. Ja niiden kanssa olen tunkemassa itseäni samaan jumppasaliin? Ei hyvää päivää...

Järki sanoo tähän tietysti muutaman valitun sanan. Ensinnäkin täällä kampuksilla on oikeasti kaiken kokoisia naisia. (Johon tunnemaailmani muistuttaa, että olen myös ainejärjestöaktiivien keskuudessa ainoa ylipainoinen...) Toisekseen en taatusti ole niin kiinnostava, että muut jaksaisivat minua tuijottaa sen paremmin liikuntatiloissa kuin muuallakaan. Ja toisaalta, vaikka tuijottaisivat, niin mitä sitten?
Jostain se energia ja rohkeus pitäisi siihen liikkumiseenkin saada. Kun nyt selviäisi töistä ja kouluhommistakin ensin...

Ruoka, rakas viholliseni
Syöminen. Mikä ihana tunne. Maut pyörivät kielellä, suu jauhaa ja hyvä olo virtaa pitkin verisuonia. Äsken söin tässä naikkaroidessani karjalanpiirakan, banaanin, minipussin Aakkosia ja Geisha-nappirullan. Tällä sitten kai pärjätään työvuoroon saakka. Laukussa odottaa toinen bansku ja illalla kotona ihana kasvissosekeitto. Fiksua.

Mähän tiedän mitä mun pitää tehdä. Sokerit pois. Kunnon aamiainen. Fiksu välipala. Kevyt lounas. Fiksu välipala. Järkevä illallinen. Ei ole vaikeaa, eihän? Kai normaali ihminen osaa nyt syödä! Ja sit vaan liikkumaan, eiks jeh? Sillähän ne läskit lähtee. Mikä tässä muka nyt on niin vaikeaa?

Joku viisas sanoi, että laihduttaminen on maailman vaikeinta. Tupakoitsija voi lopettaa suhteensa tupakkaan täysin. Alkoholisti voi lopettaa suhteensa alkoholiin. Jne. Tupakkaa, alkoholia, huumeita... Ei kukaan tarvitse niitä. Mokomat voitaisiin hävittää koko maapallolta, ja ihmiskunta selviää taatusti hengissä. Mutta ruoka... Laihduttaja ei voi lopettaa suhdetta ruokaan täysin. Jokaisen on pakko syödä. Ja silti laihduttamiseen suhtaudutaan just niin simppelisti. Sokeri pois ja lisää liikuntaa. Sooo simple! Tupakoitsijalle on sen sata avustavaa vaihtoehtoa. Harva sanoo tupakoitsijalle, että nyt vaan röökiaski roskikseen ja se on siinä. Yleensä ymmärretään kovasti, esitellään Nicoretteja sun muita, hyväksytään että aluksi on vaikeaa... Ja ällistellään kovasti, jos joku sanoo, että tosiaan heitin askin roskiin ja se oli siinä ilman sen suurempia tuskia (mulla se onnistui niin).

Mun suhde ruokaan on viha-rakkaus -suhde. Mä en halua syödä usein. Jos syön usein, joudun ajattelemaan ruokaa usein. Teen sitä toki jo nytkin, mutta kuinka helvettiä olisikaan, jos oikeasti joutuisin syömään jopa neljä kertaa päivässä!! Neljästi päivässä olisin sen faktan edessä, että jotain on tullut pistettyä suuhunsa. Oliko se hyvää? Epäterveellistä? Olisinko voinut syödä paremmin? Paljonko on vielä varaa syödä? Entä jos nälkä ei pysykään poissa? Ei saatana...

Mä en myöskään laita ruokaa. Tai siis laitan, kun on pakko. Vihaan sitä. Mun täytyy olla keittiössä kauan. Ainakin 20 minuuttia. Haistella. Miettiä taas noita samoja. Riittääkö ruoka varmasti? Entä jos se ei maistu hyvältä? En pidä itseäni häävinä kokkina. Iltatyön hyvä puoli on se, että mies laittaa nyt paljon enemmän ruokaa kun aiemmin. Hän ei pidä kokkaamisesta sen enempää kuin minäkään, joten hänen vastuulleen en sitä voi yksin sysätä. Ja mies ei tee karppiruokaa.

Silti mä rakastan ruokaa. Ihan perusruokaa. Karkkia. Sipsejä. Dipattavia kasviksia. Juustoja. Lihapullia. Leipää. Pastaa. Ruokaa... Sofi Oksanen kuvasi Annan rakkautta ruokaan Stalinin lehmät -kirjassa todella hyvin.

Yksin syöminen on parasta. Vain minä ja rakkaani ruoka.

Läskit korvien välissä
Uskallan kutsua itseäni jonkinlaiseksi ammattilaihduttajaksi. Kokeiltu on nutraamiset, kalorilaskurit, kiloklubit, painonvartijat sun muut. On syöty rasvasieppareita, Tolosen pillereitä, anti-saltia, kromitabletteja jne. Karppaamisella olen saanut painonnousun nyt pysähtymään. Viimeiset kolme vuotta paino on pyörinyt 85-88kg:n tienoilla.

Näiden kokeiluiden myötä olen oppinut itsestäni muutamia asioita;
Ryhmälaihduttaminen ei ole mun hommaa. Ei IRL, ei netissä. Mä olen kaikessa työskentelyssä yksinpuurtaja muutenkin, muut joko hidastavat tai haittaavat minua muuten. Etenkin Painonvartijoiden jenkkimeiningistä tuttu "ollaan ihania, ihkuja, hyviä ja mahtavia" -suitsutus saa lähinnä ärtymään. Ei.
Pisteiden ja kaloreiden (eikä hiilareiden) laskeminen ei myöskään ole mun hommaa. Samaan sarjaan menee myös ruokapäiväkirjat. Ajattelen ruokaa muutenkin paljon päivittäin. Joko niin, että murehdin sitä mitä söin tai pohdin sitä mitä voisin syödä seuraavaksi. Kaikkinainen laskeminen vain pahentaa sitä. Syyllisyys nousee pintaan entistä enemmän. Ja kun sitä jatkuu tarpeeksi, niin romahdan ja saan ahmimiskohtaukseen, joka päätyy oksentamiseen.

Karppaamisessakin olen kieltäytynyt laskemasta hiilareita. Olen jättänyt pastan, riisin ja perunan pois. Sokerikin kuuluisi samaan, mutta tahdonvoima ei yllä niin pitkälle. En ole varma, sopiiko karppaaminen minulle laihdutuskeinona, mutta mulla tulee siitä hyvä olo noin muuten. Esim. kiusalliset ilmavaivat ovat kadonneet lähes kokonaan ja olo on aterian jälkeen virkeä, ei ähkyinen. Joo. Ei kai "virallisterveellisen" ateriankaan jälkeen olisi ähkyinen, jos osaisi syödä oikean kokoisen annoksen, mutta en näemmä osaa. Karpatessa osaan.

Putsaa korvienvälit?
Mikä sitten avuksi, jos ei yllämainitut keinot auttaneet? Mussa on ilmeisesti jokin ruuvi vialla syömisen suhteen. Mies kiteytti asian hyvin; mä elän syödäkseni, en syö elääkseni. Ruoka saa kohtuuttoman suuren osuuden ajatuksissani ja elämässäni. Olen ruuasta ja sen tuomasta mielihyvästä riippuvainen. Harva kykenee ymmärtämään, millaista on syödä itku kurkussa suklaapatukkaa kun se nautinto, tuska ja syyllisyys vellovat sisällä. Miten joku voi olla yhtä aikaa niin hyvää ja niin pahaa?
Lähden nyt siitä, että tää ruuvi olisi saatava kondikseen. En tiedä kumpi oli ensin, mutta tänä keväänä tuntuu siltä, että loppuunpalaminen on noin muutenkin lähellä. Pakko lyödä sille stoppi. Haen apua psykiatriasta ja hypnoosista. Näillä näkymin aloitan psykoterapian, jonka osana käytetään hypnoosia.

Haluaisin tässä blogissa kasata ajatuksiani tuosta terapiasta, siitä tuleeko tulosta ja tietyssä mielessä tämä voi olla mittarinakin edistymisen suhteen.

Saa haastaa ja kyseenalaistaa. Kun joudun lujille, niin kyseenalaistan myös itseäni ja omia ajattelutapojani. Kuinka pitkälle olen itseni vanki? Olenko lihava siksi, että olen aina ollut ja en oikeasti haluakaan laihtua? Siihen saattaa löytyä vastaus tämän kevään aikana.