Se on ihan höpö joka leikistä suuttuu
Meillä on suvussa aina otettu asiat huumorilla. Pääasiassa olen kokenut sen hyväksi asiaksi ja se keventää kivasti ilmapiiriä. Meille ei sovi rautatanko perseessä -jäykkyys, vaan remakka meininki.
Kommenteilla, mitä minäkin olen lapsesta saakka lihavuudestani saanut, ei ole tarkoitettu pahaa tai piikiksi. Tai näin haluan uskoa. Harvalla sukuni naisista on varaakaan siihen. On vain haluttu nähdä asia huumorin valossa ja ajateltu, että se piristää ja lakkaan murehtimasta asiaa. Ei ole osattu ajatella sitä, että tässä asiassa se ei tehoakaan mun kohdalla ja että mä vahvana persoonana osaan ottaa leikin leikkinä.

Ajoittain kyseenalaistan omaa suhtautumistani vieläkin; olenko oikeasti vain turhan herkkänokkainen? Miksi lihavuus on pyhempi asia kuin sydänsurut, kuolema, Tappara-Ilves -matsi, avioero...? Kaikki menee huumorilla.

Pieni on suurta
Musta on aina yhtä omituista, kun joku ei usko sitä paljonko painan. Järjestäen aika moni pitää minua vähintään 10kg hoikempana. Aluksi pidin sitä vain kohteliaisuutena, mutta kun sitä sanovat nekin, joilla ei ole ns. tarvetta olla kohtelias. Esim. mieheni on ällistynyt. Hän ei voi käsittää, että painan enemmän kuin hän. Puhumattakaan, että olen painanut yli sata kiloa. Koko sen ajan kun olemme tunteneet, olen pyörinyt tässä samassa painossa. Osittain juuri siksi miehen on vaikea ymmärtää ahdistustani; "Kun ethän sä liho!" Häntä painoni ei siis haittaa pätkääkään. Hän myönsi, että asia voisi olla toinen, jos todellakin lihoisin ja lihoisin.

Mua ylipäätään ajatellaan varsin pienenä. Osanhan tekee jo pituus (vai lyhyys), huimat 160cm. Mies on mua 20cm pidempi ja on silminnähden otettu roolistaan pelastavana ritarina, kun kurkottelen kaupan hyllyltä jotakin. Hassu mies.

Ehkä painoni on kuitenkin levinnyt tasaisesti ympäri kehoani, vaikka pidänkin itseäni nimenomaan vyötäronympärysongelmaisena. Nyt en taas ole vähään aikaan mitannut, mutta kyllä se siinä 100-106cm:n tienoilla pyörii. Olen joskus koittanut kiristää ympärilläni olevaa mittanauhaa 80cm:n pituuteen (ei ihan onnistu) ja koko ajatus tuntuu oudolta. En hitossa pääse ikinä tuollaiseen lukuun! Johan mun sisäelimetkin rutistuvat! Puhumattakaan, että joillakin vyötäronympärys voi olla 70cm, 60cm tai sen alle!

Liikunta
Peruin tänäaamuna varaamani jumppatunnin. Olo on hitusen hutera viikonlopun rajun vatsataudin jälkeen. Samoin viime viikon spinningit jäivät. Tällä viikolla olen töissä neljänä iltana viikossa ja yhden illan olen koulussa. Liikkua kannattaisi siis aamuisin. Huoh...

Tunnen itseni niin kömpelöksi ja raskaaksi. Vihaan sitä tunnetta, kun hiki virtaa pitkin läskejäni, naama punottaa ja näytän turvonneelta sialta. Oikeastaan kammottaa, että menin valitsemaan Yliopistoliikunnan. Mä näen näillä kampuksilla vain hoikkia, pitkiä ja upeita naisia. Ja niiden kanssa olen tunkemassa itseäni samaan jumppasaliin? Ei hyvää päivää...

Järki sanoo tähän tietysti muutaman valitun sanan. Ensinnäkin täällä kampuksilla on oikeasti kaiken kokoisia naisia. (Johon tunnemaailmani muistuttaa, että olen myös ainejärjestöaktiivien keskuudessa ainoa ylipainoinen...) Toisekseen en taatusti ole niin kiinnostava, että muut jaksaisivat minua tuijottaa sen paremmin liikuntatiloissa kuin muuallakaan. Ja toisaalta, vaikka tuijottaisivat, niin mitä sitten?
Jostain se energia ja rohkeus pitäisi siihen liikkumiseenkin saada. Kun nyt selviäisi töistä ja kouluhommistakin ensin...

Ruoka, rakas viholliseni
Syöminen. Mikä ihana tunne. Maut pyörivät kielellä, suu jauhaa ja hyvä olo virtaa pitkin verisuonia. Äsken söin tässä naikkaroidessani karjalanpiirakan, banaanin, minipussin Aakkosia ja Geisha-nappirullan. Tällä sitten kai pärjätään työvuoroon saakka. Laukussa odottaa toinen bansku ja illalla kotona ihana kasvissosekeitto. Fiksua.

Mähän tiedän mitä mun pitää tehdä. Sokerit pois. Kunnon aamiainen. Fiksu välipala. Kevyt lounas. Fiksu välipala. Järkevä illallinen. Ei ole vaikeaa, eihän? Kai normaali ihminen osaa nyt syödä! Ja sit vaan liikkumaan, eiks jeh? Sillähän ne läskit lähtee. Mikä tässä muka nyt on niin vaikeaa?

Joku viisas sanoi, että laihduttaminen on maailman vaikeinta. Tupakoitsija voi lopettaa suhteensa tupakkaan täysin. Alkoholisti voi lopettaa suhteensa alkoholiin. Jne. Tupakkaa, alkoholia, huumeita... Ei kukaan tarvitse niitä. Mokomat voitaisiin hävittää koko maapallolta, ja ihmiskunta selviää taatusti hengissä. Mutta ruoka... Laihduttaja ei voi lopettaa suhdetta ruokaan täysin. Jokaisen on pakko syödä. Ja silti laihduttamiseen suhtaudutaan just niin simppelisti. Sokeri pois ja lisää liikuntaa. Sooo simple! Tupakoitsijalle on sen sata avustavaa vaihtoehtoa. Harva sanoo tupakoitsijalle, että nyt vaan röökiaski roskikseen ja se on siinä. Yleensä ymmärretään kovasti, esitellään Nicoretteja sun muita, hyväksytään että aluksi on vaikeaa... Ja ällistellään kovasti, jos joku sanoo, että tosiaan heitin askin roskiin ja se oli siinä ilman sen suurempia tuskia (mulla se onnistui niin).

Mun suhde ruokaan on viha-rakkaus -suhde. Mä en halua syödä usein. Jos syön usein, joudun ajattelemaan ruokaa usein. Teen sitä toki jo nytkin, mutta kuinka helvettiä olisikaan, jos oikeasti joutuisin syömään jopa neljä kertaa päivässä!! Neljästi päivässä olisin sen faktan edessä, että jotain on tullut pistettyä suuhunsa. Oliko se hyvää? Epäterveellistä? Olisinko voinut syödä paremmin? Paljonko on vielä varaa syödä? Entä jos nälkä ei pysykään poissa? Ei saatana...

Mä en myöskään laita ruokaa. Tai siis laitan, kun on pakko. Vihaan sitä. Mun täytyy olla keittiössä kauan. Ainakin 20 minuuttia. Haistella. Miettiä taas noita samoja. Riittääkö ruoka varmasti? Entä jos se ei maistu hyvältä? En pidä itseäni häävinä kokkina. Iltatyön hyvä puoli on se, että mies laittaa nyt paljon enemmän ruokaa kun aiemmin. Hän ei pidä kokkaamisesta sen enempää kuin minäkään, joten hänen vastuulleen en sitä voi yksin sysätä. Ja mies ei tee karppiruokaa.

Silti mä rakastan ruokaa. Ihan perusruokaa. Karkkia. Sipsejä. Dipattavia kasviksia. Juustoja. Lihapullia. Leipää. Pastaa. Ruokaa... Sofi Oksanen kuvasi Annan rakkautta ruokaan Stalinin lehmät -kirjassa todella hyvin.

Yksin syöminen on parasta. Vain minä ja rakkaani ruoka.